*

Virallisesti

Kosketus, jonka historia unohti

Suvi ja Mikko viettivät olohuoneessaan tuiki tavallista lauantai-iltaa. Kello eteni kohti kello yhdeksää ja Mikon ajatukset, kuten oli tapana, muuntautuivat viisareiden raksuttaessa.

           ”Johan alkaisi olla aika”, tokaisi Mikko.

           Suvi oli jo kymmenisen minuuttia toissijaisesti odottanut tätä Mikon jokailtaista toteamusta ja ymmärsi yskän. Hän nousi sohvalta ja alkoi valmistella makuuhuonetta. Päiväpeittoa poistaessaan häntä taas hieman rasitti. Kaikki ne Mikon liikkeet. Aina ne samat liikkeet. Samat huohahdukset, samat alkupuheet (”No niin”) ja loppupuheet (”Nonnii”). Edes jälkileikkien aikainen kuorsaus ei omannut illasta toiseen mitään varianssia. Suvi oli kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen. Saamatta kuitenkaan kertaakaan oikeastaan kunnolla.

 

Suvia odotti kuitenkin oikea onnenpotku. Nimittäin Jupiter-planeetta oli kierrollaan vuorokauden myöhässä. Jupiterin paluu auringon takaa oli vuosikausia osunut samalle hetkelle kuun pimenemisen kanssa. Nyt maan päällä oli yksi vuorokausi liikaa. Se tarkoitti, että yksi vuorokausi olisi elettävä siten, ettei siitä jäisi mitään historian kirjoihin eikä ihmisten muisteihin. Suvilla meni hetki, mutta sitten hän kristallin kirkkaasti hahmotti mitä tulevan piti.

          Suvi laittautui kasvoista varpaisiin. Hän katsoi, että hiukset olivat mallillaan. Että takki ja housut pelasivat täydellisesti yhteen. Että katseessa oli itsevarmuutta ja säpinää. Sitten hän asteli ovesta ulos. Osoitteen hän tiesi. Siitä hän oli varmempi kuin koskaan ennen elämässään. Hän oli tavannut Markon viedessään siskonlastaan tämän jalkapalloharjoituksiin. Marko valmensi poikien juniorijalkapallojoukkuetta. Marko oli viidesti viikossa poikien henkisenä ja fyysisenä tukena. Hän ei milloinkaan tuottanut heille pettymystä ja oli aina tietoinen kunkin sydänsäryistä. Joillekin pojista hän oli ainoa positiivinen esikuva koko elämässä. Suvia tämä nuorille omistautuminen liikutti enemmän kuin mikään muu koko maailmassa. Paitsi palomiehet. Palomiehistä Suvi piti eniten. Paikallisia palomiehiä ei tosin ollut, lähimmät sijaitsivat naapurikylässä. Suvin oli tyydyttävä Markoon.

 

Koputtaessaan Markon ovelle ja tämän sen avattua Suvi tiesi täysin mitä teki.

          ”Terve, Marko”, hän sanoi, hivellen samanaikaisesti tämän vartaloa katseellaan.

          ”Terve”, vastasi Marko hiljaa, jähmettyessään hieman kun Suvin ajatukset yhtäkkiä kirivät hänenkin aivoihinsa.

          Katseiden kulkiessa kuistilla edestakaisin, Suvi hivuttautui pienin huomaamattomin askelin ovesta sisälle. Hän riisui takkinsa ja istuuntui Markon sängylle. Hän nojasi taaksepäin ja risti jalkansa ovea kohti. Markon viimein päästyä myös makuuhuoneeseensa ja nähdessään Suvin määrätietoisen katseen, hänellä ei ollut enää pienintäkään epäilystä tämän tarkoitusperistä...

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Käyttäjän jaanapaju kuva
Jaana Paju

Suvin sisko Saara täällä nauroi, kahdesti.

Jouni Ikonen

Parempi Suvin sisko kuin Suvi itse :)

Kirjoittajan suosituimmat Puheenvuoro-palvelussa

Mainos

Netin kootut tarjoukset ja alennukset